Psykoklassikot®: Onko sylivauvalla moraali? Yalen nukketeatterikoe sanoo kyllä

 

Tällä uudella palstalla käsittelemme klassisia psykologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksia. Erityisesti jälkimmäinen polkee replikaatiokriisissä, mutta klassikot ovat syystäkin klassikoita. Eli pureudumme sellaisiin tutkimuksiin, jotka ovat aikuisten oikeasti tuottaneet mielenkiintoista uutta tietoa.

Mutta mennäänpä asiaan, hyvä herrasväki. Kuvitelkaa koe, jossa yleisönä on kymmenen kuukauden ikäisiä vauvoja. Ei mikään helpoin yleisö. Mutta kun Karen Wynn ja hänen kollegansa Yalen yliopistossa ryhtyivät esittämään palleroille pientä nukketeatteria, he saivat selville jotain, mikä muutti käsitystämme ihmismielestä.

Kokeessa vauvoille näytettiin hahmo, joka yritti kiivetä mäkeä. Se ei päässyt huipulle. Sitten paikalle tuli toinen hahmo, joka työnsi kiipeilijää ylöspäin – auttaja. Toisessa näytöksessä paikalle tuli hahmo, joka työnsi kiipeilijää alaspäin – estäjä.

Sen jälkeen vauvoille ojennettiin molemmat hahmot. Kumpaan he tarttuivat? Auttajaan.

Jo kuuden kuukauden ikäiset vauvat katsoivat "hyvää" hahmoa kauemmin. Kymmenen kuukauden ikäiset osasivat jo tehdä valinnan: he suosivat auttajaa ja karttoivat estäjää. Tämä on hämmästyttävää, koska kukaan ei ollut opettanut heille moraalia. He eivät osanneet puhua, eivät kävellä, eivät ymmärtää sanoja. Mutta heillä oli jo mielipide siitä, kuka toimii oikein ja kuka väärin.

On jotenkin lohdullista ajatella, että ennen kuin lapsi oppii sanomaan "kiitos" tai "anteeksi", hän jo katsoo maailmaa ja tunnistaa, kuka auttaa ja kuka vahingoittaa. Moraali ei siis ole pelkästään ylhäältä opetettu sääntökokoelma. Se on jotain, joka asuu meissä jo ennen kuin osaamme selittää sitä.

Ja ehkä juuri siksi se on niin sitkeä.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)