SUPEANALYYSI – The Truth, the Whole Truth and Nothing but the Truth: Insuliinin Nobel-palkinto ja historian oikaisemisen rajat (Osa III)

 

Osa I päätyi Blissin rajoihin. Osa II päätyi Macleodin hiljaisuuteen ja lupaukseen yllätysnimestä. Tässä osassa lunastan lupauksen – ja samalla paljastan, miksi koko sarjan otsikko on sekä vitsi että vakava väite. ”Koko totuus” ei nimittäin ollut käden ulottuvilla vuonna 1923, ei vuonna 1982 eikä oikeastaan vieläkään. Mutta syy ei ole se, että totuus olisi kadonnut. Syy on se, että instituutiot voivat tunnustaa tieteellisen virheen vain niin kauan kuin se ei pakota niitä kohtaamaan sitä, kenen nimi virheeseen liittyy.

Yllätysnimi: Nicolae Paulescu

Nyt kuvaan astuu Nicolae Constantin Paulescu (1869–1931, kuvassa), romanialainen fysiologi, joka kouluttautui Pariisissa Étienne Lancereaux’n – ”haimadiabeteksen isän” – oppilaana ja palasi Romaniaan vuonna 1901 fysiologian professoriksi Bukarestiin.

Paulescu ei ollut mikään marginaalihahmo. Hän oli kansainvälisesti tunnettu tutkija, joka oli jo vuonna 1908 kirjoittanut Lancereaux’n kanssa haiman sisäerityksen roolista maksan glykogeenin muodostuksessa. Ja ratkaisevaa: hän eristi aktiivisen haimauutteen vuonna 1916 ja julkaisi sen hypoglykeemiset vaikutukset vuonna 1921 – kuukausia ennen Bantingin ja Bestin ensimmäistä artikkelia. Hän kutsui vaikuttavaa ainetta nimellä ”pancreina”.

Paulescun kokeet olivat tarkkoja. Hän poisti koirilta haiman ja osoitti verensokerin, virtsan sokerin, asetonikappaleiden ja urean nousun – ja osoitti, että laskimoon annettu haimauute palautti verensokerin normaaliksi tai lähelle sitä ja laski tai poisti glykosurian. Hän ei siis ainoastaan havainnut ilmiötä; hän kuvasi sen kokeellisesti tavalla, joka täytti aikansa tieteelliset vaatimukset.

Nobel-arkisto – hiljaisuus, joka ei ollut sattumaa

Vuoden 2021 Diabetes Research and Clinical Practice -artikkeli teki sen, mitä kukaan ei ollut aiemmin tehnyt yhtä suorasukaisesti: se kävi läpi Nobel-arkiston. Johtopäätös on tyly:

”A search in the archives of the Nobel Assembly makes it evident that Paulescu was never nominated and none of the two appointed investigators, Sjöqvist and Jacobaeus, mentions him in the report based on which the prize was awarded.”

Tämä ei ole tulkinta. Se on suora arkistolöydös. Paulescua ei koskaan nominoitu – ja koska Nobel-säännöt edellyttävät nominointia, hän ei ollut edes mahdollinen saaja. Sama artikkeli osoittaa, että Bestiä ei myöskään nominoitu eikä edes keskusteltu, ja Collipin poissulkemista perusteltiin sillä, että hänen panoksensa oli ”puhdistusta”, jolla ”ei ollut mitään tekemistä löydön kanssa”.

Paulescu itse kirjoitti Nobel-komitealle vaatien prioriteettiaan – tuloksetta. Hän kuoli vuonna 1931 katkerana, kykenemättömänä hyväksymään sitä, että tieteellinen toiminta voi olla myös epäoikeudenmukaista.

Rolf Luft ja ”historian pahin laiminlyönti”

Vuonna 1972 Rolf Luft (1914–2007), Nobel-komitean entinen puheenjohtaja ja kansainvälisesti tunnustettu endokrinologian professori, piti luennon Yhdysvaltain National Institutes of Healthissa (NIH). Siellä hän arvosteli vuoden 1923 valintaa suorasukaisesti ja kutsui sitä ”historian pahimmaksi laiminlyönniksi”.

Luftin mukaan palkinto olisi pitänyt jakaa Bantingin, Bestin ja Paulescun kesken – Paulescun, ”joka oli ollut Toronton tiedemiehiä edellä”. Tämä on Nobel-järjestelmän entisen puheenjohtajan tunnustus siitä, että järjestelmä oli epäonnistunut. Ja silti tämä tunnustus ei johtanut mihinkään. Palkintoa ei muutettu. Paulescua ei lisätty. Ainoa, mitä tapahtui, oli vuoden 1972 sanamuodon muutos – instituutio korjasi kuvauksen siitä, mitä palkittiin, mutta ei sitä, ketä palkittiin.

Se raja, jota mikään oikaisu ei ylitä

Paulescun tieteellinen prioriteetti on kiistaton. Mutta Paulescu oli myös väkivaltaisen antisemitistisen liikkeen ”Garda de Fier” johtohahmo Romaniassa. Hän saarnasi ”juutalaisvaaraa” vastaan ja väitti kirjoituksissaan, että juutalaiset ovat geneettisesti degeneroitunut kansa, joka yrittää huijata ja myrkyttää Romanian kansan.

Vuonna 2002 Romanian tiedeakatemia, Euroopan diabetesjärjestö (EASD) ja Kansainvälinen diabetesliitto (IDF) suunnittelivat Pariisiin joukon akateemisia tapahtumia, joilla Paulescun tieteelliset ansiot tunnustettaisiin. Hanke kuitenkin peruttiin elokuussa 2003, kun Simon Wiesenthal -keskuksen Pariisin-toimisto nosti esiin Paulescun antisemitistisen menneisyyden. Samana vuonna 18. IDF-kongressin ohjelmasta poistettiin ”Paulescu Award Lecture”, ja Hotel Dieussa suunniteltu muistolaatta jäi paljastamatta. IDF:n silloinen puheenjohtaja Pierre J. Lefebvre käynnisti tutkinnan, jonka tuloksena liitto päätti, ettei se koskaan kunnioita Paulescua.

Paulescun tapaus ei ole vain kertomus siitä, miten Nobel-järjestelmä sivuutti eurooppalaisen tutkijan. Se on kertomus siitä, miten historian oikaiseminen kohtaa moraalisen rajan, jota se ei voi ylittää – ei siksi, että tieteellinen totuus olisi epäselvä, vaan siksi, että se, jonka nimi pitäisi kirjoittaa historiaan, on itse tehnyt itsestään mahdottoman juhlia.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)