Kant II

  Ei ole syytä helpolla lähteä syyttämään Heideggerin tasoista ajattelijaa olkiukosta , mutta tässä yhteydessä se näyttää välttämättömältä toimenpiteeltä. 😎 Aiemmassa kirjoituksessani seurasin Heideggerin Nietzsche II -teoksen johtopäätöstä: länsimaisen metafysiikan jumalakäsityksen looginen päätepiste on puhdas kausaalisuus . Heideggerin mukaan "onto-teologinen" traditio – siirtymä causa primasta ens causansin kautta causa suihin – pakottaa tulkinnan, jossa Jumalasta tulee viime kädessä pelkkä syy-seurausfunktio. Argumentti vaikuttaa loogisesti pätevältä: jos perustaminen ei ole itsensä perustava, se johtaa äärettömään regressioon. Siis causa prima = causa sui = puhdas kausaalisuus. Mutta sitten on kysyttävä kriittinen kysymys : Keitä tämä "onto-teologinen traditio" oikein koskee? Ketä Heidegger tässä oikein tarkoittaa? Aristoteles? Ei. Pakanafilosofin "ensimmäinen liikuttaja" ( primum movens ) ei ole vaikuttava syy ( causa efficiens )...

  Kun sanomme komplianssi tai hoitomyöntyvyys , toteamme itse asiassa tiedostamattomasti (”alitajuisesti”): ” Asiantuntija tietää, maallikko tottelee .” Tämä on jäänne 1970-luvun paternalistisesta lääketieteestä, jossa potilas oli passiivinen vastaanottaja, ei toimija. Adherenssi sen sijaan juontuu latinan adhaereresta – kiinnittyä, sitoutua . Se ei ole yksisuuntainen käsky, vaan yhteinen sopimus . Tutkija/lääkäri esittää perustellun ehdotuksen, potilas/osallistuja sitoutuu siihen ymmärrettyään, miksi se on järkevää. Tämä ei ole ilmanaikuista terminologista hifistelyä. Kyse on valtasuhteen uudelleenkirjoittamista . Kun puhumme adherenssista, emme kysy: "Noudattiko potilas ohjeita?" Vaan: " Oliko suunnitelma sellainen, johon potilas halusi ja pystyi sitoutumaan? " Ensimmäinen kysymys asettaa syyn potilaalle. Jälkimmäinen asettaa vastuun molemmille osapuolille – ja pakottaa terveydenhuollon ammattilaiset miettimään, onko heidän antamansa ohjeistus ylipäätää...