Carnivore-ruokavalio, C-vitamiini & E-vitamiini: Looginen viilto kahden antioksidantin kimppuun

 

C-vitamiinikeskustelu carnivoren ympärillä on jo melko hyvin koluttu. Tiedetään, että lihasliha sisältää hyvin pieniä määriä C-vitamiinia, että tuoreet elimet antavat hitusen enemmän, ja – kaikista tärkein – että minimaalinen hiilihydraattisaanti sekä matalampi hapetusstressi laskevat varsin dramaattisesti C-vitamiinin tarvetta verrattuna korkeahiilihydraattiseen ruokavalioon. Moni carnivore pärjää siten ilman oireita, pieni osa ei. Asia on tunnettu, väännetty ja usein voimakkaan polarisoitunut.

Tämä analyysi asettaa kiikarit E-vitamiiniin (alfa-tokoferoliin).

Saanti vs. tarve – sama kaava, eri vitamiini

E-vitamiini on pääasiassa rasvaliukoinen suoja rasvojen hapettumista vastaan. Sen luonnollisia lähteitä ovat pähkinät, siemenet ja kasviöljyt – juuri ne, jotka carnivorella jätetään systemaattisesti pois.

Lihaslihassa E-vitamiinia on niukasti (tyypillisesti alle 1 mg/100 g naudassa). Jopa kilogramman päiväsaanti lihasta jättää suositellun ~15 mg:n tavoitteen kauas taakse. Parempia eläinlähteitä ovat rasvainen kala, kalamäti, äyriäiset, suet/tallow ja tietyissä määrin jotkut elimet (sydän, maksa). Grass-fed -liha ja eläinrasvat tuovat pientä etua verrattuna viljasyötettyyn, mutteivat tee ihmeitä.

Tilanne muistuttaa C-vitamiinia: Saanti on objektiivisesti matala verrattuna perinteisiin ravitsemussuosituksiin.

Ratkaiseva kysymys: Muuttuuko tarve?

Tässä piilee looginen ydin. E-vitamiinin tarve ei ole absoluuttinen vakio – se korreloi vahvasti ruokavalion hapetuskuormaan.

- Korkea PUFA-saanti (erityisesti prosessoidut siemenöljyt) lisää tarvetta, koska monityydyttymättömät rasvat hapettuvat herkästi ja E-vitamiini toimii niiden ensisijaisena suojana.

- Carnivorella PUFA-saanti romahtaa, kun siemenöljyt ja pähkinät jäävät pois. Hapetusstressi on matalampi, hiilihydraattien aiheuttamaa glukoosioksidaatiota ei käytännössä ole ja keho polttaa pääosin tyydyttyneitä ja yksittäistyydyttämättömiä rasvoja.

Jos C-vitamiinin tarve laskee low-carb-olosuhteissa glukoosikilpailun ja matalamman oksidatiivisen kuorman takia, sama fysiologinen logiikkaa pätee myös E-vitamiiniin. Tarve ei katoa, mutta se pienenee selvästi verrattuna sekasyöjään, joka ui kasviöljyissä. Tämä ei ole uskomus, vaan suoraan antioksidanttifysiikasta nouseva johtopäätös.

Kylmä arvio ilman leirihenkeä

Carnivore ei ole vitamiiniparatiisi. Se tarjoaa runsaasti B12:ta, sinkkiä, seleeniä, A-vitamiinia (elimet) ja tehokkaasti hyväksikäytettävää rautaa, mutta jättää antioksidanttiprofiilin selvästi kapeammaksi kuin ”monipuolinen sekaruokavalio”. Sekä C että E kuuluvat niihin, joissa saanti jää helposti alle perinteisten suositusmäärien.

Toisaalta lautaselta imuroidaan samalla ne tekijät (runsas PUFA + korkea hiilari), jotka nostavat näiden vitamiinien tarvetta. Tämä kompensaatio on todellinen, ei carnivore-gurujen markkinointikikka. Monet carnivoret raportoivat toimivansa hyvin ilman lisäravinteita – erityisesti nose-to-tail -tyylillä. Osa ei toimi. Yksilöllinen variaatio (suolisto, aiempi ravitsemustila, geenit, stressitaso jne.) ratkaisee.

Ei ole tarpeen julistaa carnivorea joko optimaaliseksi tai tappavaksi. Se on äärimmäisen puhdas kokeellinen asetelma, joka pakottaa kysymään: Kuinka paljon vitamiinia on "tarpeeksi" silloin, kun eliminoidaan ne tekijät, jotka kuluttavat sitä?

C-vitamiinin kohdalla vastaus on jo pitkälti testattu käytännössä. E-vitamiinin kohdalla logiikka viittaa vahvasti samaan suuntaan, vaikkakaan pitkäkestoisia kontrolloituja kokeita ei ole julkaistu.

Kysymys ei siis olekaan "saatko riittävästi C:tä ja E:tä carnivorella?" 

Oikea kysymys on: Riittääkö sinun saantisi sillä ruokavaliolla, jota noudatat?

Ja se vastaus löytyy loppupelissä verikokeista, oireista ja omasta kehosta – ei leirien dogmeista.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös:  

Tyydyttyneet rasvat, rasvamaksa ja Volekin tutkimuksen Figure 5 – metabolisen ympäristön syväluotaus

Säästöliekin salaisuus paljastuu – Osa III: Massan poistumiskerroin (k)