Nietzsche ja affekti – mitä hän oikeastaan sillä tarkoitti?

 

Heideggerin Nietzsche-teokset (vastikään suomeksi; ks. tämä ja tämä) ovat olleet intensiivisen tutkailun kohteena. Ne nostavat esiin Nietzschen ajattelun ytimiä, ja yksi toistuvista käsitteistä on affekti (Affekt). Se esiintyy sivuilla tiheään tahtiin – moraalin, tahdon, vallan ja arvojen yhteydessä. Se on helppo lukea arkiseksi “tunteeksi”, mutta Nietzsche ei tarkoittanut sillä aivan samaa.

Nietzschen affekti on tekninen termi, johon hän sai vaikutteita erityisesti Spinozalta. Se tarkoittaa psykofysiologista, kehollista ja motivoivaa tilaa: valenssiltaan myönteistä tai kielteistä taipumusta tai vastenmielisyyttä, johon liittyy välitön kokemus (“miltä tuntuu”) ja usein motorinen valmius. Affektit eivät ole pelkkiä subjektiivisia mielenliikkeitä. Ne ovat voimia, jotka ohjaavat toimintaa, muovaavat arvostuksia ja ilmenevät jopa moraaleissa – Nietzsche kutsuu moraaleja “affektien merkkikieleksi”. Laajimmillaan affektit liittyvät vallantahtoon (Wille zur Macht): ne ovat sen ilmauksia tai muotoja.

Nykypsykologia tuntee myös affektin käsitteen. Siellä se tarkoittaa usein perusluonteista, valenssin (positiivinen–negatiivinen) ja vireystilan (korkea–matala) muodostamaa ”ydinaffektia” – taustalla olevaa tuntumaa, josta emootiot ja mielialat rakentuvat. Emootio on yleensä spesifimpi, kognitiivisempi ja kohteellinen; affekti on raaempi ja kehollisempi. Nietzschen affekti on yllättävän lähellä tätä modernia perusaffektia, ei niinkään arkikielen “tunteita” tai täysimittaisia, arvioivia emootioita.

Kun Heideggerin Nietzsche-niteissä törmäät sanaan affekti, älä siis automaattisesti miellä sitä “tunteeksi”. Kyse on elämänvoimasta, arvottamisesta ja kehollisesta intensiteetistä. Tämä pieni täsmennys avaa monia teosten keskeisiä teemoja huomattavasti selkeämmin.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)