Psykoklassikot®: Kun puku tekee superprofessorin – haloefektin pioneerit (Osa I)

 

Olen ollut Jordan Peterson -fani jo vuosia. Tänään kertasin taas paria luentoa (ehkä 10. kerta). Toisessa hänellä oli melko vaatimattoman näköinen, hieman roikkuva villapaita. Toisessa taas todella tyylikäs, juuri oikean kokoinen puku – sellainen jämäkän ammattimainen asu, jota näkee huippulakifirmoissa tai suurten virastojen pääkonttoreilla – ja hiukset oli laitettu ainakin hieman tarkemmin.

Ja vaikka olen tiennyt haloefektitutkimuksista jo vuosikausia, se toimii. Peterson vaikuttaa pätevämmältä siinä tasokkaassa puvussa. En puhu nyt niistä erikoisemmista “rock star” -lookeista, vaan juuri siitä keskiluokkaisen, huolitellun kompetenssin viestistä. Ja koska olen 100 % cis-hetero, kyse ei voi olla seksuaalisesta viehätyksestä. Pelkkä ulkoinen vaikutelma riittää.

Haloefekti on se ilmiö, jossa yksi silmiinpistävä piirre (tai kokonaisvaikutelma) säteilee arvioon muista, usein täysin riippumattomista ominaisuuksista. Pyhimyksen kehä tarttuu.

Klassikko numero yksi: Thorndiken “vakioinen virhe” (1920)

Amerikkalainen psykologi Edward L. Thorndike julkaisi vuonna 1920 artikkelin ”A Constant Error in Psychological Ratings”. Hän oli jo aiemmin huomannut teollisuusyrityksissä, että työntekijöiden arviot eri ominaisuuksista (älykkyys, ahkeruus, tekninen taito, luotettavuus jne.) korreloivat keskenään poikkeuksellisen voimakkaasti ja tasaisesti.

Sama toistui armeijassa. Upseerit arvioivat alaisiaan erillisillä asteikoilla: fysiikka (ääni, ryhti, energisyys, siisteys), älykkyys, johtajuus ja luonne (lojaalisuus, epäitsekkyys, yhteistyökyky). Korrelaatiot olivat liian korkeita ollakseen todellisia itsenäisiä arvioita. Esimerkiksi fysiikan ja älykkyyden välinen yhteys oli keskimäärin 0,31, fysiikan ja johtajuuden 0,39. Yhdellä tunnollisella lentoupseerilla, joka arvioi 137 lentokadettia, älykkyyden korrelaatiot fysiikkaan, johtajuuteen ja luonteeseen olivat 0,51, 0,58 ja 0,64.

Thorndike päätteli, että arvioijat eivät kyenneet erottelemaan ominaisuuksia toisistaan. He muodostivat ensin yleisen vaikutelman – “hyvä mies” tai “heikko mies” – ja tämä kokonaiskuva värjäsi kaikki erilliset arviot. Hän kutsui ilmiötä nimellä halo error tai halo effect: yhden ominaisuuden “pyhimyksen kehä” levisi muihin.

Jatkuu pikapuolin. 😎

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Päivän psykoterapiaistunto: Ramppikuume – evoluution ansa, josta pääsee irti katsekontaktilla