Saganin standardi ja konsensusharha: Loogis-filosofinen analyysi

 

Lue ensin: Saganin standardin kumous: Loogis-filosofinen analyysi

Tässä kirjoituksessa jatkan Carl Saganin kuuluisan väitteen "Extraordinary claims require extraordinary evidence" (jatkossa "Saganin standardi") loogis-filosofista purkamista. Myönnettäköön, että standardilla on rajattua käytännön arvoa arkisessa skeptisismissä – se voi toimia nopeana heuristisena suodattimena heikkoja väitteitä vastaan ilman syvällistä analyysia. Se kuitenkin antaa täysin virheellisen kuvan tieteellisestä ajattelusta ja sen etenemisestä. Erityisesti se ruokkii harhaa, jonka mukaan konsensuksen koko korottaisi vaaditun evidenssin kynnystä. Edes 10 000 tutkijan yhteinen mielipide ei todista yhtikäs mitään, kun taas yksikin tutkija voi kumota koko oppirakennelman asianmukaisella, ristiriitaisella evidenssillä.

Kuten Michael Crichton (kuvassa) osuvasti tiivisti:

”Let’s be clear: the work of science has nothing whatever to do with consensus. Consensus is the business of politics. Science, on the contrary, requires only one investigator who happens to be right, which means that he or she has results that are verifiable by reference to the real world. In science consensus is irrelevant. What is relevant are reproducible results. The greatest scientists in history are great precisely because they broke with the consensus. […] If it’s consensus, it isn’t science. If it’s science, it isn’t consensus. Period.”

Analyysini pysyy puhtaasti loogis-filosofisella tasolla, nojaten Karl Popperin falsifikaatioperiaatteeseen: yksi ristiriitainen, toistettava tulos riittää kumoamaan minkä tahansa väitteen tai teorian, riippumatta siitä, kuinka laajalti se on hyväksytty.

Saganin standardi ja konsensuksen illuusio

Saganin standardi implikoi, että väite, joka haastaa vallitsevan konsensuksen, on automaattisesti "erityinen" ja vaatii sen mukaisesti "erityistä" evidenssiä. Tämä johtaa loogiseen virheeseen: konsensuksen koko tai kesto muuttuu epäsuorasti evidenssin intensiteetin mittariksi. Jos 10 000 tutkijaa kannattaa teoriaa T, sen kumoamiseksi tarvitaan evidenssiä E, jonka voimakkuus skaalautuu konsensuksen koon mukaan. Tämä on epistemologinen eli tieto-opillinen kategoriavirhe – se sekoittaa sosiohistoriallisen ilmiön (konsensus) loogiseen totuusarvoon.

Yksi tutkija, yksi ristiriita, koko korttitalo nurin

Tarkastellaan kahta historiallista tapausta, joissa konsensuksen laajuus ja kesto eroavat radikaalisti, mutta kumoamisevidenssi on identtinen: yksi toistettava, ristiriitainen havainto tai koe.

Geosentrinen maailmankuva

Tuhansien vuosien ajan kirkko, filosofit ja tähtitieteilijät (käytännössä koko oppineisto) kannatti Ptolemaioksen mallia. Konsensus oli lähes absoluuttinen. Yksittäinen tutkija (Galileo) yhdellä instrumentilla (teleskooppi) ja muutamalla havainnolla (Venuksen vaiheet, Jupiterin kuut) osoitti ristiriidan: malli ei ennusta havaintoja. Kumoaminen: modus tollens, yksi instanssi riitti.

Niin sanottu Semmelweis-refleksi

1800-luvulla lääketieteellinen konsensus piti lapsivuodekuumeita "miasmana" tai potilaan oman syynä. Ignaz Semmelweis, yksi lääkäri, yhdellä interventiolla (käsien pesu kloorivedellä) pudotti kuolleisuuden 18 %:sta alle 1 %:iin yhdessä hoito-osastossa. Yksi toistettava tulos riitti osoittamaan ristiriidan vanhaan teoriaan – vaikka konsensusporukka pilkkasi häntä vuosikymmeniä.

Molemmissa tapauksissa Saganin standardi olisi vaatinut "erityistä" evidenssiä, koska väite haastoi massiivisen konsensuksen. Todellisuudessa evidenssi oli täysin tavallista: yksi relevantti, toistettava ristiriita. Konsensuksen koko ei siis nostanut kynnystä mikroniakaan.

Tiede etenee kumouksilla, ei äänestyksillä

Saganin standardi ei ainoastaan epäonnistu loogisena periaatteena – se antaa vaarallisen vääristyneen kuvan tieteestä politisoimalla sen. Se implikoi, että 10 000 tutkijaa voi tehdä väitteestä toden pelkällä enemmistöllä, vaikkei evidenssiä olisi lainkaan. Todellisuudessa konsensus tyystin on irrelevantti. Yksikin tutkija, jolla on yksi toistettava, ristiriitainen tulos, kaataa koko rakennelman – oli vastassa miten laaja konsensus tahansa.

Crichton oli oikeassa: jos se on konsensusta, se ei ole tiedettä. Jos se on tiedettä, konsensus on irrelevantti. Piste.

Saganin standardi on näin ollen kumottu myös konsensusharhan osalta. Tiede ei ole demokratiaa; se on diktatuuriltaan armoton: vain ja ainoastaan totuus määrää, ja yksi musta joutsen riittää.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Ravitsemusepidemiologinen korttitalo romahti –energiansaantiarviot niin pielessä, että kymmeniä tuhansia artikkeleita kuskataan suoraan kaatopaikalle