Saganin standardin kumous: Jatkokirjoitus – falsifioivan evidenssin absoluuttinen luonne

 

Jäin jälkikäteen pohtimaan aiempaa kirjoitustani Saganin standardin loogis-filosofisesta kumouksesta. Vaikka analyysi oli loogisesti täysin pitävä, huomasin, että yhdessä kohdassa käyttämäni terminologia – erityisesti sana "intensiteetti" evidenssin vahvuutta, määrää tai laadullista painoarvoa kuvaamaan – ei ehkä ollut kaikkein osuvin. Se saattoi jättää tilaa väärinymmärrykselle, sillä termi itsessään implikoi jonkinasteista variaatiota tai hierarkiaa, vaikka koko pointtini oli osoittaa, että falsifioinnissa tällaista hierarkiaa ei ole olemassakaan. Tämän vuoksi päätin raapaista jatkokirjoituksen, jossa teen kyseisestä kohdasta kristallinkirkkaan.

Keskeinen väitteeni on seuraava: väitteen falsifiointi ei riipu millään tavalla siitä, kuinka "erityinen" väite on, eikä myöskään falsifioivan evidenssin määrästä, laadusta, lähteestä tai auktoriteetista. Yksi ainoa relevantti ja ristiriitainen instanssi riittää kumoamaan minkä tahansa väitteen täydellisen absoluuttisesti, oli kyseessä sitten "tavallinen" tai "erityinen" väite. Evidenssin niin sanottu "intensiteetti" – olipa sillä tarkoitettu määrää (montako instanssia), vahvuutta (kuinka vakuuttava instanssi) tai lähdepainoa (kuka evidenssin esittää) – on falsifikaatioprosessissa täysin irrelevantti.

Tarkastellaan tätä uudelleen esimerkin avulla, joka tuo pointin esiin erityisen selvästi.

Oletetaan yleismaailmallinen väite: "Kaikki joutsenet ovat valkoisia."

Tämä väite on empiirinen universaali väite, ja Popperin falsifikaatioperiaatteen mukaan se kumoutuu, jos löytyy yksi ainoa vastoin väitettä oleva instanssi.

Nyt kuvitellaan kaksi tilannetta, joissa tämä väite kumoutuu:

1. Viisivuotias lapsi huutaa pihalla innoissaan: "Kato äiti, musta joutsen!" Vanhempi katsoo ja toteaa, että lapsi osoittaa todellista mustaa joutsenta (esim. australialainen Cygnus atratus, joka on olemassa).

2. Satapäinen kansainvälinen lintututkijaryhmä, johon kuuluu alan johtavia auktoriteetteja ja useita Nobel-palkinnon saaneita biologeja, julkaisee vertaisarvioidun artikkelin, jossa he esittävät valokuvia, DNA-näytteitä, havaintopäiväkirjoja ja tilastollisia analyysejä samasta mustasta joutsenesta.

Molemmissa tapauksissa väite "kaikki joutsenet ovat valkoisia" on yhtä lailla ja yhtä absoluuttisesti kumottu. Lapsen yksi relevantti ja ristiriitainen havainto falsifioi väitteen täsmälleen samalla loogisella voimalla kuin sadan huippuasiantuntijan massiivinen evidenssikokoelma. Evidenssin "määrä" (yksi vs. tuhansia havaintoja), "laatu" (satunnainen havainto vs. tieteellisesti validoitu) tai "lähdepaino" (lapsi vs. Nobel-voittajat) ei lisää eikä vähennä falsifikaation pätevyyttä yhtään. Ristiriita on binäärinen: joko se on olemassa tai ei. Jos se on, väite kaatuu – piste.

Sama periaate pätee aiemmassa kirjoituksessani käyttämiini aritmeettisiin esimerkkeihin. Väitteen "2 + 2 = 5" kumoaa yhtä pätevästi viisivuotiaan lapsen sormilla osoittama tulos "neljä" kuin tuhannen matemaatikon yhteinen julkilausuma. Väitteen "2 + 2 = 45 000" kumoaminen ei vaadi "enemmän" tai "vahvempaa" evidenssiä – sama aksiomaattinen vertailu neljään riittää, oli esittäjä kuka tahansa.

Saganin standardi sortuu juuri tähän kategoriavirheeseen: se olettaa, että "erityinen" väite vaatisi jotenkin "erityisempää" tai "intensiivisempää" evidenssiä kumoutuakseen. Loogisesti tämä on mahdotonta, sillä falsifikaatio on aina absoluuttista ja riippuu vain ristiriidan olemassaolosta – ei sen esittämistavasta, määrästä tai lähteestä.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Ristiriidan laki modernissa logiikassa: Paluu aikaan vai lopullinen irtautuminen siitä?