Kant – totuuden muodollinen ja materiaalinen puoli

 

Kant esittää tässä kohdassa (ja samasta osiosta eteenpäin) jotain poikkeuksellisen terävää. Hän hyväksyy korrespondenssiteorian nominaalimääritelmänä (totuus = kognition vastaavuus kohteeseensa), mutta osoittaa heti, että tästä määritelmästä ei voida rakentaa yleistä kriteeriä.

Kantilla oli erityinen "lahja" kirjoittaa suhteellisen simppeleistäkin asioista poikkeuksellisen raskassoutuisasti. Hän itsekin myöntää Prolegomena-teoksessa, ettei Puhtaan järjen kritiikin kieliasu muistuta sujuvuudessaan Runebergia. Tästä syystä edes aikansa huippuleipäfilosofit eivät ymmärtäneet Puhtaan Järjen kritiikistä paljoakaan – ja väärinymmärryksiä elää edelleen. Kantin pääteos on aidosti luotaantyöntävän haastava. Ja voipi olla, ettei aiemman kirjoitukseni pointti tullut kaikille kristallinkirkkaaksi.

Turvavyöt kiinni – tämä jatkokirjoitus suorittaa käsillä olevalle asialle perinpohjaisen dissektion. 😎

Kantin pointti

Muodollinen puoli (logiikka, analytiikka) antaa vain negatiivisia kriteereitä. Se voi kertoa, milloin väite on epätosi – jos se on sisäisesti ristiriitainen tai loogisesti mahdoton ”ihmislogiikan” piirissä. Mutta se ei voi koskaan antaa positiivista, kaikissa tapauksissa toimivaa tunnusmerkkiä sille, milloin väite on tosi.

Miksi? Koska totuus koskee juuri materiaa eli kognition sisältöä suhteessa konkreettiseen objektiin. Ja tämä Kant II:n lisäpointti on syytä huomata, ettei edellä mainitusta jää virheellistä kuvaa: logiikan säännöt ovat ihmisen luomia työkaluja, eivät luonnon omia lakeja. Luonto ei ole millään tapaa velvoitettu noudattamaan meidän järkemme muotoja.

Tämä tarkoittaa käytännössä kahta asiaa: 

- Logiikka suodattaa tehokkaasti huuhaan ja ristiriidat – se on korvaamaton negatiivinen suodatin. 

- Mutta jos sitä seurataan sokeasti positiivisena totuuden kriteerinä, se lukitsee meidät status quo -asemaan. Vain ne väitteet, jotka noudattavat ”ihmislogiikan” periaatteita, voisivat olla tosia – vaikka luonto voi hyvinkin toimia ”yliloogisesti”, eli tavalla, joka ylittää meidän järkemme rakenteet.

Tästä on klassinen esimerkki jo antiikista: terävä roomalainen juristi ja kirkkoisä Tertullianus (n. 155–240 jKr.) julisti Jeesuksen ylösnousemusta epäilleille: 

”Se on uskottavaa, koska se on järjetöntä. Se on varmaa, koska se on mahdotonta. Se on totta, koska se on mahdotonta.” 

Lause tunnetaan yleisemmin pelkistettynä muotona ”credo quia absurdum” (uskon, koska se on järjetöntä), vaikkei se ole suora sitaatti Tertullianukselta, vaan myöhempien valistusajan filosofien (esim. Voltaire) muotoilema ivallinen kritiikki uskonnon irrationaalisuutta vastaan. Tertullianus ei yrittänyt sovittaa tapahtumaa inhimilliseen logiikkaan, vaan näki juuri järjettömyyden merkkinä Jumalan ylivoimaisesta voimasta – ylilogiikkaa puhdasverisimmillään.

Jätetään kuitenkin Jumala rauhaan ja tarkastellaan tätä väitettä kokeellisen luonnontieteen (ja sitä myötä myös teknologian) näkökulmasta. Kuinka monta kertaa ”alan johtavat tiedemiehet” ovat sanoneet, että ”tuo on täysin mahdotonta”? Vuosi tai pari myöhemmin illan pääuutislähetys: ”Tieteellinen läpimurto [X]alalla.”

Arthur C. Clarkea vapaasti muotoillen: Kun vaikutusvaltainen tiedemies sanoo, että jokin on mahdollista, hän on melkein varmasti oikeassa. Kun vaikutusvaltainen tiedemies sanoo, että jokin on mahdotonta, hän on melkein varmasti väärässä.

Tämän dogmaattisuuden vuoksi suurteollisuudella on käsissään valmiimpia vastauksia tieteellisiin ongelmiin kuin yliopistoilla. Yliopistoheput tuppaavat kohdistamaan tarmonsa konsensuslausumiin ja muuhun poliittisesti korrektiin mutta tieteellisesti kestämättömään aktiviteettiin, sillä niillä kerätään tehokkaasti viittauksia. On kiva olla "woke" ja taputella muita selkään omahyväinen tekohymy naamalla – sitaatit liikkuvat kätevästi molempiin suuntiin.Teollisuuden piirissä teorioiden pitää toimia – tuotantolaitokset eivät piittaa pätkääkään hienostuneen koherentista teoriasta, jos se ei läpäise pragmaattista happotestiä (Toinen uusi termini, josta lisää myöhemmin).

Jos jostain asiasta on aito konsensus, ei aiheen tiimoilta ylipäätään tarvitse järjestää minkäänlaisia konsensuskokouksia tai muita vastaavia kissanristiäisiä. Osoitan tämän tosiasian ex cathedra tulevassa "superanalyysissä" – siis absoluuttisen vastaansanomattomasti. (Tuo ex cathdera muuten liityy paavin suvereeniin auktoriteettiasemaan. Lainasin sen omaan käyttööni). Ja konsensuskokousten jäsenet valitaan säännönmukaisesti niin, että "toisinajattelijat" ovat jo lähtökohtaisesti pois laskuista. 

Anyways, palataan vielä asian ytimeen. Aiemmin mainitusta seuraa, että yleinen, kaikista sisällöistä riippumaton materiaalinen totuuden kriteeri on mahdoton – se olisi ristiriita itsensä kanssa.

Kant siis sanoo: 

- Logiikka ja koherenssi ovat välttämättömiä suodattimia, mutta riittämättömiä totuuden rakentajina. 

- Todellinen totuuden arviointi vaatii aina yhteyttä konkreettiseen objektiin ja aistihavaintoon – ei pelkkää yleistä kaavaa.

Kant II vahvistaa nämä periaatteet.😎

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Kantin Puhtaan järjen kritiikki ja totaalinen radiohiljaisuus