Onko "totuus" pelkkä illuusio? Osa 2: Modernit totuusteoriat – konsensuksesta kevyempään totuuteen

 

Lue ensin: Onko "totuus" pelkkä illuusio? Osa 1: Klassiset totuusteoriat – toimivatko ne arjessa?

Pieni muutos alkuperäiseen suunnitelmaan: ennen kuin hyppäämme syvään päätyyn Nietzschen ja Heideggerin kanssa, käydään vielä lyhyesti läpi kolme modernia näkökulmaa totuuteen. Klassiset teoriat eivät ole mihinkään kadonneet, mutta 1900-luvun filosofia on tuonut rinnalle uusia tapoja ymmärtää asiaa.

Totuuden konsensusteoria

Mitä se sanoo? 

Totuus ei ole ensisijaisesti ajatuksen vastaavuutta maailmaan eikä pelkkää sisäistä johdonmukaisuutta, vaan se, mihin vapaa ja rationaalinen keskusteluyhteisö päätyisi ihanneoloissa – ilman valtaa, pakotetta ja vinoumia (ns. ideal speech situation).

Esimerkkejä

Demokraattinen päätöksenteko, tieteellinen vertaisarviointi ja eettiset pyöreänpöydän keskustelut. Kun asiantuntijat argumentoiden päätyvät yhteiseen näkemykseen, se usein kantaa käytännön painoarvoa.

Missä se ontuu? 

Entä jos ”rationaalinen konsensus” on silti väärässä? Historiankirjat on ammuttu täyteen esimerkkejä, joissa lähes kaikki olivat samaa mieltä – mutta erehtyivät. Lisäksi reaalimaailmassa valta ja intressit sotkevat ihanneoloja. Näistä syistä en ole lainkaan innostunut konsensusteoriasta. ”Johtavat auktoriteetit”, konsensuslausumien laatijat ja vertaisarvioijat eivät ainakaan minun puolestani päätä ainuttakaan ”totuutta”.

Klassikkoviittaus 

Jürgen Habermas kehitteli ajatusta erityisesti teoksessaan Theorie des kommunikativen Handelns (1981). Englanninkielisen käännöksen The Theory of Communicative Action Volume 1 löytyy täältä ja Volume 2 täältä.

(Lue myös: Saganin standardi ja konsensusharha: Loogis-filosofinen analyysi ja Delphi-konsensus: Tieteen vai politiikan työkalu?)

Deflaationistinen/minimalistinen totuusteoria

Mitä se sanoo?

Totuus ei ole mikään syvällinen metafyysinen ominaisuus tai suuri mysteeri. Sana ”tosi” on lähinnä kätevä kieliopillinen työkalu. ”Lumi on valkoista” on totta, jos ja vain jos lumi on valkoista. Ei enempää, eikä vähempää.

Esimerkkejä

Toimii erinomaisesti loogisessa päättelyssä, matematiikassa, tietokoneohjelmoinnissa ja arkikielessä. Se tekee totuudesta kevyen ja käyttökelpoisen ilman raskasta filosofista taakkaa.

Missä se ontuu? 

Monista se tuntuu liian ohuelta. Jos totuus on pelkkä kieliopillinen temppu, menettääkö se kaiken painavuutensa, merkityksensä ja arvonsa? Esimerkiksi moraalilause ”Kiduttaminen on väärin” vaikuttaa syvälliseltä totuudelta – ei vain hyödylliseltä tai kätevältä ilmaukselta. Jääkö jäljelle vain tyhjä kuori, kun totuus kutistetaan pelkäksi ekvivalenssiksi (”p on totta ↔ p”)?

Tämä on klassinen kritiikki: deflaatio selittää hyvin monet arkipäiväiset ja tieteelliset faktat, mutta se tuntuu riittämättömältä, kun puhutaan normatiivisista, esteettisistä ja eksistentiaalisista totuuksista.

Klassikkoviittaus 

Paul Horwich, Truth (1990/1998).  

Semanttinen totuusteoria

Mitä se sanoo? 

Totuus määritellään tarkan muodollisesti kielessä: ”’Lumi on valkoista’ on totta, jos ja vain jos lumi on valkoista.” Määritelmä edellyttää erottelua objektikielen (siitä kielestä, josta puhumme) ja metakielen (siitä kielestä, jolla puhumme totuudesta) välillä.

Esimerkkejä 

Toimii erinomaisesti loogisessa ja matemaattisessa filosofiassa, kielitieteessä, tietojenkäsittelytieteessä ja malliteoriassa. Se auttaa välttämään paradokseja ja rakentamaan tarkkoja semanttisia järjestelmiä.

Missä se ontuu? 

Teoria on erittäin tekninen ja kapea. Se ratkaisee kätevästi muodollisia ongelmia, mutta ei juuri auta moraalisten, esteettisten tai eksistentiaalisten totuuskysymysten kanssa.

Klassikkoviittaus 

Alfred Tarski, “The Semantic Conception of Truth and the Foundations of Semantics” (1944). 

Miten deflaationistinen ja semanttinen teoria eroavat toisistaan?

Vaikka nämä kaksi teoriaa ovat läheisiä sukulaisia, niissä on keskeinen ero:

- Tarskin semanttinen teoria pyrkii antamaan tarkan muodollisen määritelmän totuudelle kielten sisällä. Se on tekninen työkalu, joka erottaa objektikielen (josta puhumme) ja metakielen (jolla puhumme totuudesta). Se on hyödyllinen erityisesti logiikassa ja tietojenkäsittelyssä.

- Deflaationistinen/minimalistinen teoria menee askelen pidemmälle: se näkee totuuden vielä kevyempänä – lähes pelkkänä kieliopillisena temppuna ilman syvempää metafysiikkaa tai muodollista määritelmää. Totuus ei ole mikään ominaisuus, vaan pelkkä tapa sanoa sama asia eri tavalla.

Yksinkertaistettuna: Tarski antaa työkalun; deflaatio sanoo, että työkalua ei liiemmin tarvita.

Lopuksi

Nämä modernit lähestymistavat pyrkivät ratkaisemaan klassisten teorioiden ongelmia: konsensus korostaa sosiaalista ulottuvuutta, deflaatio keventää metafysiikkaa ja Tarski tuo loogista tarkkuutta. Silti mikään niistä ei anna lopullista vastausta.

Edelleen jää kaikumaan se Pilatuksen vanha kysymys. Entä jos totuus ei ole mikään näistä – ei vastaavuus, ei kokonaisuus, ei hyöty, ei konsensus eikä pelkkä kieliopillinen temppu?

Siitä seuraavassa osassa: Nietzschen radikaali hyökkäys ”totuutta” vastaan ja Heideggerin tulkinta siitä. Tässä vaiheessa sukelletaan syvälle illuusion ytimeen.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)