Pride dekadenssin peilinä – kun estetiikka pyrkii syrjäyttämään biologian

 

Pride-aktivistit olivat kovin sanoin lynkanneet niitä lääkäreitä ja tutkijoita, jotka olivat julkaisseet negatiivissävytteisiä artikkeleita ”sukupuolenkorjausleikkausten” väitetyistä hyödyistä

”Kun istun kirjoittamaan kirjaa, en sano itselleni: ’Nyt tuotan taideteoksen.’ Kirjoitan koska haluan paljastaa jonkin valheen, osoittaa tosiasian johon haluan kiinnittää huomion, ja ensi kädessä olen kiinnostunut siitä että minua kuunnellaan. Mutta en voisi nähdä kirjan enkä pitkän lehtijutunkaan tekemisen vaivaa, ellei se olisi myös esteettinen kokemus.” – George Orwell

Modernissa yltäkylläisyydessä toissijaiset adaptaatiot – estetiikka, symbolit, identiteettirakennelmat – helposti kohoavat itseisarvoiksi. Ne irtoavat biologisista perustuksistaan: eloonjäämisestä ja lisääntymisestä. Tulos on dekadentti maladaptaatio, jossa kauneus ja moraalinen signalointi pyrkii korvaamaan toimivuuden. Tämä ei ole uusi ilmiö, mutta se on laajalle levinnyt vasemmistolainen variantti nykyajassa. Tämän vuoden Pride tarjoaa tästä kirkkaan esimerkin.

Alkuperäinen homoseksuaalien oikeuksien taistelu – dekriminalisointi, hyväksyntä, suoja väkivallalta – oli ymmärrettävää ja monin osin voitokasta. Se korjasi selkeitä vääryyksiä. Nyky-Pride ei kuitenkaan ole enää pelkkä juhla tai puolustusliike. Se on institutionalisoitunut poliittinen projekti, jossa sateenkaarilippu heiluu marxilaisten, anarkististen ja pro-Palestiina-lippujen rinnalla.

Pro-Palestiina-yhteys on tyypillistä intersektionaalista vasemmistolaisliikehdintää: erilaiset "sorretut" ryhmät nivotaan yhdeksi koalitioiksi. Palestiina nähdään symbolina antikoloniaalisesta vastarinnasta ja länsimaisesta imperialismista Israelia vastaan. Tämä sopii saumattomasti laajempaan narratiiviin, jossa länsimainen sivilisaatio, biologia ja perinteiset normit ovat ongelma. Tuloksena Pride-tapahtumissa nähdään usein lippuja ja sloganeita, joissa queer-vapaus linkitetään Palestiinan asiaan – vaikka käytännössä kaikki näistä alueista ovat LGBTQ+-henkilöille erittäin vihamielisiä.

Pääfokus on kuitenkin siirtynyt sukupuolen plastisuuteen. Sukupuoli ei ole enää evoluution muovaama, dimorfinen biologinen realiteetti (kromosomit, sukusolut, hormoniprofiilit, sekundääriset seksuaalipiirteet), vaan muokattavissa oleva identiteetti. Kun Pride vaatii alaikäisille "affirmative carea", puberteettiblokkereita ja ristihormonihoitoja todella heikon näytön pohjalta (ks. Cass Review Britanniassa ja useat eurooppalaiset katsaukset), se asettaa esteettis-poliittisen narratiivin biologisen realismin edelle. Tutkijat ja lääkärit, jotka julkaisevat epämukavia tuloksia komorbiditeeteista, detransitioista, hedelmällisyysvaikutuksista tai regret-määristä, saavat osakseen vihamyrskyn, canceloinnin ja "vihapuhujan" leiman.

Kulttuurimarxilainen sävy ei ole sattumaa. Queer-teoria ammentaa suoraan vallan, normien ja perheen dekonstruktiosta. Kun perusasiat (ravinto, turvallisuus, talous) ovat turvattuja, mieli hakee uutta draamaa ja statusta. Näennäisenhyveellinen uhriutuminen tarjoaa helpon tavan: määrittele itsesi sorretuksi, vaadi instituutioiden taipumista ja signaloi moraalista ylivoimaisuutta. Korporaatiot hyppäävät mukaan rainbow-washingilla, koska se on halpaa brändäystä. Tulos on karnevaali, jossa biologia on vihollinen ja plastisuus vapautus.

Mitä tämä porukka seuraavaksi vaatii? 5-vuotiaan pitää saada ajaa autoa ja ostaa viinaa? Tällainen vasemmistolainen "ismi" on muuten oikeasti olemassa: adultismi.😎

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Biologinen sukupuoli on binäärinen – miksi eräät tiedelehdet yrittävät sumentaa totuuden?