Entä jos haluamme tietää, mitä tietäminen itse on? Suuri pragmatistinen totuusteoria osoittaa Münchhausenin trimellan pelkäksi harhaksi

 

Lue ensin: Suuri pragmatistinen totuusteoria – miksi kaikki totuusteoriat ovat lopulta käskyjä selviytymiselle

Hyvä herrasväki, tässä kohtaa nousee esiin syvällinen ”paradoksi”.

Kun tietoisuus kääntyy itseensä ja kysyy omaa luonnettaan, se yrittää ikään kuin nostaa itsensä omista hiuksistaan joesta – klassinen Münchhausenin trimella, jota myöhemmät filosofit ovat kutsuneet bootstrapping-ongelmaksi. Leibniz näki tässä riittävän syyn Jumalan varaan, Kant rajoitti puhtaan järjen antinomioihin, Hegel yritti ylittää sen absoluuttisen hengen dialektiikalla. Nietzsche ja Heidegger kuitenkin paljastivat metafyysisen hetteikön ytimen: länsimainen logos on aina jo yrittänyt hallita itseään, unohtaen oman metafyysisen alkuperänsä.

Suuri pragmatistinen totuusteoria ei yritä varsinaisesti ratkaista tätä ”paradoksia” – sen sijaan se leikkaa sen käteviin metafyysisen viipaleisiin. Tämän käsittelyn jälkeen väitetystä paradoksista ei ole enää varjoakaan jäljellä.

Tietäminen ei ole koskaan neutraalia kontemplaatiota, vaan aina jo käskyä selviytymisen kentällä. Animal superstes ei nouse joesta loogisella temppuilulla, vaan rakentaa lautan, ui virtaa vasten tai oppii virtaamaan sen mukana. Kysymys "mitä tietäminen on?" on itsekin adaptaatio – eräänlainen valtaharjoitus, jolla mieli yrittää varmistaa oman toimintansa jatkuvuuden.

Tässä paljastuu suuren pragmaattisen totuusteorian radikaali voima: muut totuusteoriat (korrespondenssi, koherenssi jne.) ovat vain välineitä tämän syvemmän käskyn palveluksessa. Ne eivät ole itsenäisiä totuuksia, vaan toimivia käskyjä selviytymisen ja vallan kasvattamisen hyväksi. Aristoteleen animal rationale oli kaunis illuusio – näennäisen jalostettu muoto selviytymiskoneestamme.

Kun hyväksymme tämän, ”paradoksi” lakkaa olemasta.

Q.E.D.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)