SUPEANALYYSI – Epäjumalten hämärä: Kolme tuoretta Nobel-tapausta ja se, mitä instituutio ei halua kuulla (Osa I)

 

Insuliinisarja (Osa I, Osa II ja Osa III) osoitti, miten instituutiot tuottavat historiaa retrospektiivisesti: ne voivat vaieta, korjata sanamuotoja ja silti säilyttää auktoriteettinsa. Mutta se oli historiaa. Viimeisen kolmen vuoden aikana sama rakenne on toistunut kolmesti – ja joka kerta Nobel-komitea on joutunut tilanteeseen, jossa sen oma kertomus ei ole kestänyt koputusta. Tässä sarjassa käydään läpi kolme tuoretta tapausta: optogenetiikka (2026), Treg-solut (2025) ja mRNA-rokotteet (2023). Jokaisessa on kyse samasta asiasta – siitä, kuka saa omistaa löydön narratiivin, ja mitä virallinen kertomus jättää ulkopuolelle.

Nietzsche kirjoitti Epäjumalten hämärän esipuheessa, ettei epäjumalia koputella vasaralla lyödäkseen niitä, vaan ääniraudalla – kuunnellakseen, kumisevatko ne ontosti. Seuraavat kolme tapausta ovat juuri tällaisia koputuksia. Jokaisessa Nobel-komitea on tuottanut virallisen kertomuksen siitä, kuka löysi mitäkin, ja jokaisessa kertomuksessa on merkittävä aukko, joka on paljastunut vasta jälkikäteen – tai joka ei ole vieläkään saanut ansaitsemaansa huomiota.

2026: Optogenetiikka ja Ed Boydenin varjo

Vuoden 2026 fysiologian tai lääketieteen Nobel myönnettiin Karl Deisserothille, Peter Hegemannille ja Georg Nagelille ”valo-ohjattujen ionikanavien ja optogenetiikan löytämisestä”. Palkinto tunnusti kaksi asiaa: kanarodopsiinin löytämisen (Hegemann ja Nagel) ja sen muuttamisen neurotieteen työkaluksi (Deisseroth). Kertomus on siisti, looginen ja helppo kertoa. Se on myös vaillinainen.

Kuka teki ratkaisevan kokeen?

Vuonna 2005 Nature Neuroscience -lehdessä julkaistiin artikkeli ”Millisecond-timescale, genetically targeted optical control of neural activity”. Sen ensimmäinen kirjoittaja oli Edward S. Boyden. Muut kirjoittajat olivat Zhang, Bamberg, Nagel ja Deisseroth. Deisseroth oli siis viimeinen kirjoittaja – eli se, jonka laboratoriossa työ tehtiin ja joka johti tutkimusohjelmaa. Boyden oli tuolloin jatko-opiskelija, joka suoritti kokeen, jossa kanarodopsiini istutettiin neuroneihin ja aktivoitiin sinisellä valolla. Juuri tämä koe osoitti, että optogenetiikka toimii elävässä kudoksessa.

Nobel-komitean oma tausta-asiakirja kyllä mainitsee Boydenin nimen ja kuvaa vuoden 2005 artikkelin työksi, jonka takana oli ”Deisseroth, Nagel ja yhteistyökumppanit”. Komitea ei siis kiistä Boydenin roolia. Se yksinkertaisesti tulkitsee sen alisteiseksi Deisserothin ohjaukselle. Se päättää, että ratkaiseva oivallus oli senioritutkijan, ei nuoren ensimmäisen kirjoittajan. Tämä on institutionaalinen valinta – ei tieteellinen tosiasia.

Uhraamme tälle optogenetiikalle vielä toisen osan tässä sarjassa. Siinä käsitellään muut poisjätetyt sekä se, miksi kolmen nimen sääntö ei voi selittää valintoja.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)