Heideggerin Nietzsche-teoksen analyysi tulollaan

 

Tähän kaksiniteiseen teokseen lupasin palata, mutta se vaatii hieman pohjustusta. Muistanette, hyvä herrasväki, esittämäni kvanttiselviytymisteesin? Esimerkiksi kvanttimekaniikka toimii, vaikkei meidän logiikkamme siihen taipuisikaan. Samassa yhteydessä oli puhetta pragmatistisesta totuusteoriasta.

Käy myös pohjalle läpi aiemmat kirjoitukseni ristiriidan laista (Aristoteles) eli ristiriidan peruslauseesta (Heidegger, Nietzsche) eli ristiriidan periaatteesta (Leibniz). Tämä on siis sama asia eri nimellä. Ristiriidan lain noudattaminen mahdollistaa järkevän keskustelun. Jos naapurisi kertoo sinulle, että hänen autonsa on samaan aikaa sekä punainen että ei-punainen, rationaalinen debatti romahtaa kasaan. Ja jos hän yrittää kiistää ristiriidan lain, hänen täytyy vedota nimenomaan siihen. Ristiriidan lain kumoaminen järkiperusteilla on siis mahdotonta. 

Lyhyesti: Kukaan ei väitä, ettei ristiriidan lain noudattaminen olisi välttämätöntä järkevälle keskustelulle – tai ainakin sille, minkä me miellämme ”järkeväksi keskusteluksi”. Pointti on sen sijaan tämä: Luonto ei ole millään tavalla velvollinen noudattamaan ”ihmislogiikkaa”.

Heidegger on käynyt perinpohjaisesti läpi Nietzschen jäämistön eli viimeiset kirjoitukset ennen miehen totaalista psyykkistä romahdusta. Seuraava lainaus on kriittinen kvanttiselviytymisteesin kannalta:

”Lyhyesti sanoen, kysymys jää avoimeksi: ovatko loogiset aksioomat adekvaatteja todellisuuteen nähden vai ovatko ne mittapuita ja muita välineitä, joilla me vasta luomme todellisuuden, 'todellisuuden' käsitteen? … voidaksemme vastata ensimmäiseen, täytyisi kuitenkin, kuten sanotaan, jo tuntea oleva, eikä asianlaita yksinkertaisesti ole näin. Lause [ristiriidan laki/peruslause/periaate] ei siis sisällä totuuden kriteeriä vaan imperatiivin siitä, minkä pitää käydä todesta.” (Nietzsche 1, s. 492). 

Jatkuu huomenna.😎

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)